Aamulla töihin kaahatessa auto oli lähes joka mutkassa peppuluisussa sohjoisella tiellä. Vaikka miten varovasti yritti ajaa, niin tuntui kesäkelien jälkeen melko huteralta. Eiköhän näihinkin keleihin pian totu.

Tänään ei ole yhtä ahdistava olo kuin viime päivinä on syystä tai toisesta ollut. Olen yrittänyt siirtää väkisin kaiken turhan ajattelun pois. Täytyy yrittää keskittyä vain tähän hetkeen ja ottaa tästä ilo irti.

Eilen alkoi muutenkin mieli kohentua, kun pomo soitti ja ilmoitti, että minulle maksetaan jokin kertaluonteinen 1.000 € extrapalkkio. Hieno homma! Lisätuloille on aina käyttöä. Tosin tällä hetkellä ei ole hirvittävää rahapulaa, joten tuon voisi sijoittaa vaikkapa johonkin rahastoon kasvamaan pahan päivän varalle. Eläkesäästämistäkin olen miettinyt, mutta miten se tuntuu niin kaukaiselta asialta. Sitä ennenhän voi vaikka kuolla eikä pääse itse nauttimaan noista rahoista. No toki ne menisivät lapselle, mutta... Jos sitä saisi sinniteltyä eläkeikään saakka, niin mitäs jos silloin on jo niin sairas ettei enää jaksa tai voi matkustella. Toki sitten nille rahoille olisi käyttöä lääke- ja hoitokuluissa. Vaikkakin mitä olen omien isovanhempieni hoitoa nähnyt, niin nykyään tyyli on se, että kun ikä menee tietyn rajan yli niin aloitetaan saattohoito. Äitinikin joitui taistelemaan aikoinaan että hänen isälleen laitettiin nesteytys kun joutui sairaalaan. Ilman tuota hän olisi menehtynyt parissa viikossa, mutta äidin sinnikkään taistelun tuloksena, isoisä sai lisäaikaa kuukausia ja pääsi välillä kotiinkin. Eräs yli 80-vuotias naapurimme oli myös joutunut sairaalaan. Hän sanoi sieltä pois päästyään, että: "Täytyy olla hemmetin hyvässä kunnossa, että sieltä selviää elävänä pois." Se kertoo melko paljon nykyajan sairaalahoidon tasosta. Naapurimmekin oli alkanut toipua heti ja voimaan huomattavasti paremmin kotiin päästyään. Mietin vain että miten nuo tulevat hoitajien palkankorotukset saavat hoidon tason nousemaan.... Kiireeseen auttaisi lisä rekrytoinnit, mutta mistä niihin revittäisiin rahaa, kun ei tahdo palkankorotuksiinkaan löytyä. On siinä ongelmaa jos jonkinlaista.

Välillä oikein ihmetyttää, että miten hermot voi olla näin riekaleina. Piti olla edessä ihana viikonloppu koko perheen kera, mutta jostain syystä minua pänni kaikki mahdolliset asiat. Ja tietenkin purin harmitustani mieheeni, joka pitkäpinnaisena oli jo menettämässä omat hermonsa. Miksi minun on niin vaikea luottaa keneenkään? Miehenikin on mitä ihanin ja luotettavin ihminen mitä maa päällään kantaa, mutta silti kiukuttelen ja tiuskin hänelle mitä ihmeellisimmistä asioista. En tajua itseäni. Syytän sitten itseäni kaikesta ja itken silmät turvoksiin. On siinä miehelläni kestämistä.

Siskoni soitti eilen ja hänelle kerroin omasta pahasta olostani. Ehkä en ole sittenkään mikään luonnon oikku. Hän kertoi miettivänsä samalla tavalla asioita, joita ei tarvitsisi miettiä sillä emme voi niille asioille itse mitään. Eikä varsinkaan tulevia asioita voi vatvoa, koska ei tiedä mitä tuleman pitää. Lisäksi hän itse on saanut jälleen saman vanhan taakan menneisyydestä kannettavakseen. Sitä taakkaa ei tarvitsisi enää kantaa, mutta jostain kummasta syystä se vain tulee hartioille jostain. Samoin minulla kun joudun olemaan tekemisissä ex:n kanssa ja taistelemaan oman lapsen hyvinvoinnin eteen, niin tuntuu että se taakka ei katoa mihinkään. Olisi paljon helpompaa jos ex olisi luottamukseni arvoinen; olisi lapsen kanssa silloin kun lapsi on hänellä jne.

Ex alkoi taas kyselemään milloin lapsi menisi hänen luokseen. Ihme ja kumma kun kysyi että miten tulisi ja hänelle kävi ehdotukseni ensiviikonlopusta. Normaalisti hän sanelee tahdin millä hypin. Vaikka olen hyvin voimakasluonteinen ihminen, nöyristelen syystä tai toisesta ex:n ja hänen vanhempiensa aikana. En osaa/uskalla nousta heitä vastaan. Vielä enemmän luhistun kun tiedän heidän haukkuneen minut monella tavalla eron jälkeen. Normaalisti en välitä kenenkään sanomisista, mutta jotenkin nuo väitteet satuttavat vaikka eivät pidä edes paikkaansa. Olen ottanut etäisyyttää kaikkeen, mikä liittyy heihin. Olo on helpompi mutta heti kun joku asia nykyhetkessä viittaa mitenkään menneisyyteen, saan mielettömiä raivo- tai masennuskohtauksia. Monesti olen miettinyt, että pitääkö tässä mennä jo jollekin asiantuntijalle purkamaan pahaa oloaan, mutta toisaalta kynnys on korkea. Koko ajan on tunne, että kyllä tämä tästä ja kyllä minä pärjään. Onneksi on mies tukena ja vanhempanikin ovat (kiitos mieheni kovistelun) tajunneet, että minä olen se joka on puhunut totta ja minä tässä olen uhrina ollut. Ex sai sukunsa kanssa aikoinaan jopa heidätkin puolelleen. Tuntui pahalta kun kaikkein läheisimmät ihmiset käänsivät minulle selkänsä ja käyttivät kaikkea minua vastaan. Tunsin jääneeni aivan yksin. Siksi kai nyt on vaikea opetella luottamaan uuteen ihmiseen. Uskallus antaa itsensä täysin toisen käsiin pelottaa vaikka tiedän ettei minulla ole enää pelättävää. Sitä vain yrittää suojella itseään ja kääntää hyvätkin asiat pahoiksi ettei vain tuntisi oloaan hyväksi. Pelottaa jos se hyvä olo viedään pois. Matto vedetään jälleen kerran jalkojen alta.

Työmatkoja ajellessa tein mielestäni hienon keksinnön. Kerroin siitä esimiehelleni, että mihin asiaan tuo liittyy, mutta hän ei ollut siitä järin innostunut sillä se ei koske nykyistä asiakastamme. Noh minäpä otin suoraan yhteyttä Taiwaniin firmaan, joka kehittelee jo kyseitä järjestelmää. Jospa olisivat kiinnostuneita uusista ideoistani. Tai sitten ovat jo keksineet saman asian ja kehittelevät jo sitä :)

Eipä tullut vielä tänään pakkasia. Jännityksellä odotellut että mikä aamu saa jälleen liukastella kesärenkailla. Mies on niin huolissaan, että soittelee tuon tuosta työmatkaltaan, että millaista keliä täällä on ja yrittää järjestää minulle jonku vaihtamaan renkaat. Saahan nuo vaihdatettua jossain kunhan vain heittelee kyytiin ja menee vaikka rengasliikkeeseen. Ja saahan ne itsekin vaihdettua. Ainut vain että iltahämärissä se on oma taiteenlajinsa. Minun tuurilla tunkki pettää alta ja auto romahtaa maahan.

Joskus kyllä naurattaa tuo mieheni holhoava luonne. Vaikka toisaalta se onkin niin ihanan hellyyttävää! Hän soittaa minulle joka aamu tai laittaa ainakin viestin. Monesti päivälläkin soittaa kerran tai pari ja illalla minä soitan vielä nukkumaan mennessä. Ja viestejä lähetellään vaihtelevalla menestyksellä. Täytyyhän tätä suhdetta pitää edes jotenkin yllä kun hän on reissussa. Viikonloput nautitaan mahdollisimman paljon toistemme seurasta. Harmittaa jos jommalle kummalle tulee jotain menoa ettei päästäkään näkemään. Onneksi tällaista tapahtuu harvoin. Eipä noihin firman tapahtumiinkaan tule juuri osallistuttua. On paljon tärkeämpää saada olla kotona koko perheen voimin.

Eilen lapsemme sanoi, että minulla on kaksi miestä. Ihmettelin hetken että mitä hän sillä tarkoitti. Kysyttyäni hän vastasi, että tarkoitti omaa isäänsä ja minun miestäni. Siinähän tuli itsellenikin hetkeksi ajattelemisen aihetta. Kyllähän se niin on, että kun on yhteishultajuus lapsesta, niin se ex vaikuttaa enemmän tai vähemmän elämäämme vaikkei yhdessä asutakaan. Lapselle selitin että mieheni on hänelle "apuisä". Siitä innostuneena hän sanoi, että hänen isänsäkin on apuisä. Ja niinhän se vähän taitaa olla - kaksi apuisää :)

Lapsemme haaveilee äidiksi tulemisesta. Selitin jolloinkin hänelle, että siihen on vielä pitkä aika ja että ennen sitä hänen tulee löytää kaverikseen kivan pojan jonka kanssa on hyvä olla ja joka auttaa sitten lapsen hoidossa jne. Lapsukainen teki tästä heti innoissaan johtopäätöksen, että tuo poika tulee olemaan sellaisen kuin nykyinen mieheni on. Erikoista sinänsä, ettei sanonut että sellainen kuin hänen oma isänsä. Lapset älyää yllättävän paljon ;)

Takana varsin rentouttava viikonloppu. Ei jaksanut tehdä juuri muuta kuin olla möllötellä sängyssä koko perheen voimin. Pitkästä aikaa sai vain olla yhdessä, lueskella ja leikkiä lapsen kanssa.

Mieheni piti minulle "puhuttelun" siitä, mistä asioista minun ei kannata ja mistä kannattaa stressata. Lopputulos oli se, ettei kannata stressata millään mikä koskettaa meidän suhdetta ja perhettä. Antaa siis mieheni hoitaa kaikki huolet pois jaloista pyörimästä.

Tämä viikkokin on lähtenyt jo vauhdilla käyntiin. Tosin jälleen väsyttää kun syystä tai toisesta en ole saanut pariin yöhön kunnolla nukuttua. Lapsi on ollut jotenkin levoton ja illalla valitti pääsärkyä. Hieroin hellästi ohimoilta ja taisi helpottaa oloa kun nukahti välittömästi. Aamulla ei ollut onneksi enää kipeä. Saapi nähdä onko sieltä flunssa tulossa.

Niin viikonloppuna kuin tänäänkin on tullut vihjailtua miehelleni, että minulla alkaa olemaan vauvakuumetta. Se on melko ihmeellinen asia itsellenikin, kun olen nähnyt mitä koliikki ym vatsavaivat ja korvatulehdukset ovat pahimmillaan. Kaksi ensimmäistä vuotta nukuin _kaikki_ yöt 15 min - 2 tunnin pätkissä. Kannoin lasta olkapäällä ja podin selkäkipuja ja tietenkin väsyä. Itkin itsekin monesti kun toivoin, että saisin nukkua edes hetken rauhassa. Kun lapsi oli reilun vuoden ikäinen, menin takaisin töihin. Sinänsä se helpotti oloani, että sain päivisin "levätä". Toki päivisin ikävöin lasta ja murehdin, miten pärjää hoidossa. Öisin sitten valvottiin taas jotain mahavaivoja tai korvia. Hävettää kun jouduin olemaan paljon töistä pois tuon vuoden aikana lapsen sairastelujen vuoksi, mutta sellaista se äidin elämä on. Olisin toivonut edes jonkinlaista apua lapsen isältä, mutta se oli täysin turha toive. Ennen häntä ei saanut lähtemään baariin, jos itse olisin halunnut käydä, mutta nyt kun olin lapsen kanssa kotona, hänpä päättikin ryhtyä elämään lennokasta baarielämää. Niin se kiinnostus baareihin sitten muuttui. Enpä minä jaksanut katsella tuota touhua kuin vuoden ja muutimme pois. Olihan siinäkin alkukankeutta, kun minun omat vanhempani kääntyivät minua vastaan. Kunhan päästiin lapsen kanssa kahdestaan omaan asuntoon pakoon ulkopuolisia painostajia, alkoi kaikki tuntua paljon helpommalta. Sain keskittyä täysin lapsen hoitamiseen. Kummasti sitä tottui noihin yövalvomisiinkin ja kun lopulta olisin saanut nukkua normaaleja öitä, en enää osannutkaan vaan heräilin itse vähintään parin tunnin välein. No kyllähän siihen nukkumiseenkin pian taas tottui.

Nyt on saanut "levätä" jo pari vuotta, joten ajatukset alkaa pyöriä mahdollisessa uudessa tulokkaassa. Matkassa on vielä monta muttaa, mutta asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Raskausaika ei ole mitään herkkua, mutta se hedelmä minkä se kantaa, on sen arvoinen. Miettiessäni aikaa taakse päin, minusta tuntuu että vuodet ilman lasta ovat olleet hukkaan heitettyjä. Kun on lapsi jota hoitaa ja kasvattaa, tuntuu että elämällä on tarkoitus.

Tänä aamuna oli mieheni kanssa melkoista "vinoilua" puolin ja toisin. Välillä täytyy puhdistaa ilmaa ja onneksi kummallekin voi sanoa, jos jokin asia mättää. Itse valitin tuosta jakorasiasta, joka on tunkemassa itseään mörisevän automme kyytiin. Sanoin että jos hän kaipaa auton kyytiä, niin osaan minäkin sitä antaa. Tuttavallamme on myös saman kaltainen auto, joten voi mennä hänenkin kyytiin, jos kyse on _auton_ kyydistä. Epäilen kuitenkin tarkoitusperää ja ripitin mieheni, ettei ole heti valmis kuin partio poika kyyditsemässä _meidän_ autolla kylän kaikkia jakorasioita. MURRR!! Enkä enää edes muista mitä mieheni minulle laukoi, koska tarkoitus ei ole kummallakaan pahoittaa toisen mieltä. Asia on nyt loppuun käsitelty ja suukot vaihdettu. Välillä kyllä miettii, että millainen pirttihirmu minusta on kehittymässä, mutta eipä tuo mies ole valittanut. Joskus sanoi työreissultaan kotiin palatessaan tyytyväisenä, että tulee kotiin rakkaan vaimon ripitettäväksi. Hhhhmmm. Silloin piti hetken miettiä omaa käyttäytymistään. Nyt olen pyrkinyt päästämään pahan olonkerralla ulos ettei sitä nalkuttamista jatku montaa päivää (tai viikkoa :) ja pyrkinyt hemmottelemaan ihanaa miestäni.

Oloa helpotti tänään myös se, että lapsemme on nyt "turvassa". Koska ex meni myös tänään töihin, sain sovittua että vanhempani (jotka asuvat häntä lähellä) hakevat lapsen aamulla luokseen. Näin lapsi välttyy menemästä toiseen mummolaansa, jossa asuu henkisesti epävakaa henkilö. Illalla kun pääsen töistä, lähdemme mieheni kanssa hakemaan lasta kotiin. Vanhempani tiedottivatkin jo, että lapsi voi hyvin. Se on suuri helpotus, koska niin monet kerrat hän on ollut itkuinen ja agressiivinen tuolta palatessaan - ja mielettömän väsynyt. Nyt kovistelin jo monta päivää etukäteen ex:ä, että lapsen pitää saada nukkua 11-12 h/vrk ja mielellään kaiken yhteen menoon. Ruokakin maistuu paremmin kun on nukkunut hyvin. Ex valitti että hänestä tuntuu että häntä painostetaan, mutta jonkunhan on pidettävä lapsesta huoli. Nyt hän on mitä ilmeisimmin joutunut skarppaamaan ja olemaan itse enemmän lapsen kanssa. Tein myös sitä, että soittelin kerran päivässä varmistaakseni, että hän on itse lapsen kanssa. Ainahan löytyy asioita, mitä pitää soittaa ;)

Naurattaa kyllä tuo "painostaminen" - ei hän edes tiedä mitä painostaminen on :D Ja aikoinaan kun hänen äitinsä painosti minua, niin mies käski vain kestää ja päästää toisesta korvasta ulos. Yritin ja yritin, mutta en kyennyt. Kyllä ne asiat satutti ja heikensi itsetuntoa. Nykyään nautin niin suunnattomasti siitä, että nykyinen mieheni laittaisi äitinsä ojennukseen (laittoihan tuo jo omani ;) jos hän minua kiusaisi. Ei voi uskoa miten hyvältä tuntuu olla siipien suojissa. Enää ei tarvitse yksin pitää huolta koko perheestä ja kodista ja puskea väkisin asioita eteen päin. On vain ollut outoa tottua siihen, että joku ottaa puolet ja jopa enemmänkin taakasta kannettavakseen. Kerrankin tuntuu siltä, että minulla on nyt perhe jollaista olen aina toivonut. Ainahan niitä pieniä takkuja tulee vastaan, mutta se on vain elämää se. Kun perheen sisällä päämäärä on sama, niin sinne on yhdessä helppo kulkea.