Heräsin silmät turvonneina itkusta. Mieleen palautui eilisillan tapahtumat, joiden toivoin olevan vain pahaa unta, mutta tottahan ne olivat.

Lapsen isä tuli meitä illalla vastalle. Kävimme huoltoasemalla syömässä ja juomassa ja juttelimme hetken yhdessä. Lapsi (4 vuotias) sanoi ettei halua mennä isä luo. Yritimme keksiä mielenkiintoisia ja kivoja asioita, joita voi isän luona tehdä. Sanoin myös että lapsi pääsee mummolaan (isänsä äidin luo). Silloin lapsi sanoi hiljaa "Apua".

Menimme ulos ja kun aloimme siirtää lapsen reppuja ym tavaroita isän autoon, niin silloin tyttö kaappasi minusta todella lujaa kiinni ja alkoi huutaa ettei halua isän luo. Pidin lasta sylissä ja selitin että nähdään taas pian jne jne. Ex huusi kuskin paikalta, että: "Auta nyt!" Yritin sitten väkisin laittaa lasta autoon turvaistuimeen, mutta lapsi jäykisti itsensä niin etten onnistunut siinä. Otin uudelleen syliin yritin lohdutella ja kiinnittää lapsen huomiota muualle. Se oli kuitenkin toivotonta. Lapsi huusi ja itki ja tarrasi minuun. Käskin lapsen isää tulemaan ja ottamaan lapsi omaan syliinsä. Sanoi ettei lapsi kuitenkaan suostu, mutta tuli sitten lopulta. Vieressämme hän alkoi huutaa, että: "Mitä olette tehneet?!" Silloin hermostuin itsekin ja tiuskaisin, ettemme ole tehneet mitään. Sanoin että eikö hän nyt näe että lapsi on väsynyt - sitä olen yrittänyt pian pari viikkoa toitottaa ja taisin sanoa jo ennen kuin lapsi viimeksi isälleen meni, että hän on väsynyt. Lopulta lapsi meni itkien isän syliin (ex otti väkisin) ja minä lähdin. Itkin itkin itkin ja itkin. Soitin vanhemmilleni ja hain itse tukea ja turvaa heiltä. Nykyiselle miehelleni en tuosta tilanteesta uskaltanut tilanteesta kertoa, sillä hän raivostuu heti. Kerron sitten joskus. Yritän saada sovinnolla ex:n ymmärtämään, että mikä olisi lapselle parasta. Onneksi lapsi tulee kotiin jo ylihuomenna. Toivottavasti ex antaa hänen olla kotona edes 2 viikkoa.

Välillä tuntee olonsa niin voimattomaksi lapsen isän ja hänen sukunsa edessä. Ovathan he ehtineet alistaa ja nöyryyttää minua jo toistakymmentä vuotta. Raskasta taistella nyt lapsen puolesta, mutta onneksi en ole enää yksin vaan saan tukea vanhemmiltani ja mieheltäni. Raivostuttaa vain se, miten aikoinaan lapsen isä sanoi, että meidän silloinen koirakin oli hänelle tärkeämpi kuin lapsemme. Se oli minulle viimeinen niitti. Nyt hän haluaa kukkoilla tunkiolla ottamalla lasta väkisin vaikkei edes itse vietä lapsen kanssa aikaa. Tietää että lapsen kautta hän saa satutettua minua eniten. Ehdotin että ottaisi lasta niinä päivinä kun on töistä vapaata, mutta ei. Pitää ottaa työpäivinä ja viedä lasta mummolaan. Jolloinkin lapsi oli hänellä vapaapäivänä, mutta ex oli vienyt lapsen tädilleen hoitoon ja lähtenyt itse kalastamaan. Tuo on kuulemma hänen mielestään normaalia elämää. Jos itse tapaisin lastani muutamana päivänä kuukaudessa, niin järjestäisin kyllä menoni siten, että saisin olla koko tuon ajan lapsen kanssa. En ymmärrä häntä. Miksi ottaa lasta jos ei ole aikaa hänelle? Itse kuljen joka paikassa lapsen kanssa. Jos jonnekin ei voi lasta ottaa mukaan, järjestän menoni siten, että menen sitten kun lapsi on isällään.

Nyt pelottaa se miten rasittunut lapsi on kotiin tullessaan. Onneksi edessä on viikonloppu ja voidaan olla pari päivää kotosalla perheen kesken. En toivoisi lapselle muuta kuin tasapainoista perhe-elämää. Kunpa hänen isänsäkin ymmärtäisi nöyrtyä lapsen edessä ja tehdä niin kuin hänelle olisi parasta, mutta kun yrittää vain viedä omia ähkyjään läpi. Miten kauan tätä jaksaa?!