Välillä oikein ihmetyttää, että miten hermot voi olla näin riekaleina. Piti olla edessä ihana viikonloppu koko perheen kera, mutta jostain syystä minua pänni kaikki mahdolliset asiat. Ja tietenkin purin harmitustani mieheeni, joka pitkäpinnaisena oli jo menettämässä omat hermonsa. Miksi minun on niin vaikea luottaa keneenkään? Miehenikin on mitä ihanin ja luotettavin ihminen mitä maa päällään kantaa, mutta silti kiukuttelen ja tiuskin hänelle mitä ihmeellisimmistä asioista. En tajua itseäni. Syytän sitten itseäni kaikesta ja itken silmät turvoksiin. On siinä miehelläni kestämistä.

Siskoni soitti eilen ja hänelle kerroin omasta pahasta olostani. Ehkä en ole sittenkään mikään luonnon oikku. Hän kertoi miettivänsä samalla tavalla asioita, joita ei tarvitsisi miettiä sillä emme voi niille asioille itse mitään. Eikä varsinkaan tulevia asioita voi vatvoa, koska ei tiedä mitä tuleman pitää. Lisäksi hän itse on saanut jälleen saman vanhan taakan menneisyydestä kannettavakseen. Sitä taakkaa ei tarvitsisi enää kantaa, mutta jostain kummasta syystä se vain tulee hartioille jostain. Samoin minulla kun joudun olemaan tekemisissä ex:n kanssa ja taistelemaan oman lapsen hyvinvoinnin eteen, niin tuntuu että se taakka ei katoa mihinkään. Olisi paljon helpompaa jos ex olisi luottamukseni arvoinen; olisi lapsen kanssa silloin kun lapsi on hänellä jne.

Ex alkoi taas kyselemään milloin lapsi menisi hänen luokseen. Ihme ja kumma kun kysyi että miten tulisi ja hänelle kävi ehdotukseni ensiviikonlopusta. Normaalisti hän sanelee tahdin millä hypin. Vaikka olen hyvin voimakasluonteinen ihminen, nöyristelen syystä tai toisesta ex:n ja hänen vanhempiensa aikana. En osaa/uskalla nousta heitä vastaan. Vielä enemmän luhistun kun tiedän heidän haukkuneen minut monella tavalla eron jälkeen. Normaalisti en välitä kenenkään sanomisista, mutta jotenkin nuo väitteet satuttavat vaikka eivät pidä edes paikkaansa. Olen ottanut etäisyyttää kaikkeen, mikä liittyy heihin. Olo on helpompi mutta heti kun joku asia nykyhetkessä viittaa mitenkään menneisyyteen, saan mielettömiä raivo- tai masennuskohtauksia. Monesti olen miettinyt, että pitääkö tässä mennä jo jollekin asiantuntijalle purkamaan pahaa oloaan, mutta toisaalta kynnys on korkea. Koko ajan on tunne, että kyllä tämä tästä ja kyllä minä pärjään. Onneksi on mies tukena ja vanhempanikin ovat (kiitos mieheni kovistelun) tajunneet, että minä olen se joka on puhunut totta ja minä tässä olen uhrina ollut. Ex sai sukunsa kanssa aikoinaan jopa heidätkin puolelleen. Tuntui pahalta kun kaikkein läheisimmät ihmiset käänsivät minulle selkänsä ja käyttivät kaikkea minua vastaan. Tunsin jääneeni aivan yksin. Siksi kai nyt on vaikea opetella luottamaan uuteen ihmiseen. Uskallus antaa itsensä täysin toisen käsiin pelottaa vaikka tiedän ettei minulla ole enää pelättävää. Sitä vain yrittää suojella itseään ja kääntää hyvätkin asiat pahoiksi ettei vain tuntisi oloaan hyväksi. Pelottaa jos se hyvä olo viedään pois. Matto vedetään jälleen kerran jalkojen alta.